Mikä?
Yllättävän nerokkaasti amerikkalaisille kansalaisille piikittelevä kertomus sadistisesta sotaveteraanizombista, joka palaa elävien kirjoihin Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä ja alkaa lahdata epäisänmaallisia ihmisiä mitä hirviömäisin keinoin.
Miksi?
Kun tarjolla on koominen kauhuelokuva sotahullusta murhaajasta, joka viljelee juustoisia one-linereita ja hautaa teinipojan elävältä, sen seireenimäisestä kutsusta on vaikea kieltäytyä. Elokuva kiehtoo myös siksi, että 1) vaikka kyseessä on – ainakin periaatteessa – zombielokuva, siinä on vain yksi zombi, ja siksi, että 2) se kyseinen zombi ei käyttäydy stereotyyppisen zombin vaan stereotyyppisen slasher-murhaajan lailla aina tökeröitä puheenlahjojaan, raskasta hengitystään, innovatiivisia tappokeinojaan ja jopa värikästä naamiaisasuaan myöten.
Millainen?
Uncle Sam on verinen ja kekseliäs katsaus (mm.) militaristiseen propagandaan ja sen vaikutuksiin ennen muuta lapsissa eli helpoimmin aivopestävissä olevissa olennoissa. Leffassa annetaan huutia sotahulluille patriooteille, epäisänmaallisille räkänokille, rahanahneille bisnesmiehille, lemmennälkäisille miehille, tekopyhille keskiluokkaisnaisille, perverttisille teinipojille, lipeville talousasiantuntijoille sun muille yhteiskunnan iljettäville limanuljaskoille. Oikeastaan ainut hahmo, jolle ei tehdä kiusaa, on Eeppinen Sotaveteraanineekeri, joka on haka käyttämään tykkiä ja jota esittää South Parkista tutun Chefin ääninäyttelijä Isaac Hayes. Jo Hayesin mainio suoritus on hyvä syy suoda Uncle Samille lempeä, kaunis mahdollisuus.
Elokuva alkaa ryminällä: muutama yhdysvaltalaissotilas löytää Kuwaitin maastosta USA:n armeijan helikopterin, joka on tippunut maahan ja jonka miehistö on menehtynyt. Yhtäkkiä eräs näistä kuolleista sotilaista (Sam Harper, leffan antagonisti) herää selittämättömästi henkiin, ampuu elossa olevat sotilaat hengiltä ja palaa sitten selittämättömästi takaisin kuolleiden kirjoihin. Kohtaus on kuorrutettu usvalla, demoniäänisellä majurilla ja tappajan lausahduksella, joka sopisi Freddy Kruegerin repliikkirepertuaariin vähintään yhtä hienosti kuin pumppuhaulikon piippu Hedbergin Samin takalistoon. Looks good, man, looks good.
Raikas, Return of the Living Dead -henkinen meno ei kuitenkaan jatku kauan; elokuva vaihtuu vakavaksi draamaksi, kun miljöö muuttuu Kuwaitista Kaliforniaksi – ja kaiken lisäksi valokeilan varastaa lapsi, Jody Harper, joka on Sam Harperin siskonpoika ja paksunahkainen patriootti. Mutta vaikka kyseessä on lapsi (lapsinäyttelijät kun ovat kryptoniittia kauhuleffoille), niin Jody on yllättävän viihdyttävä hahmo, koska häntä käsikirjoitetaan nimenomaan tarkoituksellisesti ärsyttäväksi karaktääriksi. Armeijan propagandan aivopesemänä ja sikamaisia upseereita ihannoivana pikkulapsena Jody käy totisesti hermoille.
Elokuvan hidastempoisuudesta kertoo puolestaan se, että vakava draama muuttuu takaisin Return of the Living Deadin kaltaiseksi atmosfääriksi vasta 36. minuutilla – takana on siis jo reilu kolmasosa koko pätkän kestosta (89 minuuttia). Mutta kun meno muuttuu, se todella myös muuttuu: pitkät dialogit vaihtuvat viihdyttäviksi tappokohtauksiksi ja surulliset hahmot viriileiksi teineiksi. Erityisen hyytävänä tappokohtauksena pidän erästä takaa-ajoa, jossa epäonninen teinipoika koettaa paeta murhaajansa kynsistä puujaloilla. Puujalkaepisodin lisäksi katsojia hemmotellaan esim. alastomuudella, elävältä hautaamisella, lipputankokuristuksella, Roy Orbisonin näköisellä lapsella (joka on halvaantunut), American Pie -huumorilla, erittäin tapahtumarikkailla itsenäisyyspäivän juhlilla sekä absurdilla lopputaistelulla.
Mistä elokuva muistetaan?
Uncle Sam on siitä hieman erityinen tapaus, että sen toinen osa (alun draama) ei ole laisinkaan paskaleffamaista antia, kun taas toinen osa (lopun sekamelska) on – sataprosenttista sellaista. Kyseessä on siis draama- ja komediaelokuva mutta ei draama-komediaelokuva. Jos kyseessä olisi draama-komediaelokuva, tyylilajeja sekoitettaisiin niin, että ne olisivat päällekkäisiä, mutta Uncle Sam ei tee niin: sen sijaan, että vakavia hetkiä lievitettäisiin huumorilla tai hauskoja hetkiä vahvistettaisiin vakavuudella, vakava on ainoastaan vakavaa ja hauska hauskaa. Leffa tuntuu siis aluksi (aivan ensimmäistä kohtausta lukuun ottamatta) ainoastaan dramaattiselta mutta lopuksi ainoastaan koomiselta elokuvalta, eli draama ja komedia pidetään toisistaan erossa.
Kummallisen genre-erottelun lisäksi muistan elokuvan sen erinomaisista sivuhahmoista (moraalittomasta kersantista, pihtailevasta kotirouvasta, vampyyrimaisesta kunnanjohtajasta, epäisanmaallisesta teinipojasta, Roy Orbison -lapsesta, Eeppisestä Sotaveteraanineekeristä sekä Stereotyyppisestä Seriffistä™) ja kekseliäistä tappokohtauksista, joista erityisesti se mainitsemani puujalkakohtaus on hämmästyttävän kuumottava hetki.
Tuomio:
Minä tykkäsin Uncle Samin erilaisuudesta, mutten usko, että elokuvan hidastempoinen alkuosuus on kaikkien mieleen. Jos siis yrittää etsiä nopeatempoista ja ainoastaan koomista paskaleffaa, Uncle Sam on väärä valinta (ellei sitten skippaa alkuosuutta ja mene suoraan asiaan, jolloin ei kyllä menetä juonellisesti oikeastaan mitään). Fiksuhkona, kaikista tavanomaisinta verilöylyvideota vaikeaselkoisempana kauhuelokuvana Uncle Sam on yhtä kaikki kiehtova raina, joka käsittelee paikoin jopa yllättävän suuria kysymyksiä mutta osaa myös löysätä kravattiaan mm. ampumalla tekopyhän kusipääpoliitikon ilotulitteiden mukana taivaan tuuliin.
Arvosana: 7/10
Ohjaaja: William Lustig
Käsikirjoittaja: Larry Cohen
Julkaisuvuosi: 1997
Kesto: 89 minuuttia
Maa: Yhdysvallat
Isaac Hayes esittää Eeppistä Sotaveteraanineekeriä.
Elokuva alkaa ryminällä: muutama yhdysvaltalaissotilas löytää Kuwaitin maastosta USA:n armeijan helikopterin, joka on tippunut maahan ja jonka miehistö on menehtynyt. Yhtäkkiä eräs näistä kuolleista sotilaista (Sam Harper, leffan antagonisti) herää selittämättömästi henkiin, ampuu elossa olevat sotilaat hengiltä ja palaa sitten selittämättömästi takaisin kuolleiden kirjoihin. Kohtaus on kuorrutettu usvalla, demoniäänisellä majurilla ja tappajan lausahduksella, joka sopisi Freddy Kruegerin repliikkirepertuaariin vähintään yhtä hienosti kuin pumppuhaulikon piippu Hedbergin Samin takalistoon. Looks good, man, looks good.
Sam Harper ei ainoastaan käänny haudassaan, vaan herää kostamaan.
Raikas, Return of the Living Dead -henkinen meno ei kuitenkaan jatku kauan; elokuva vaihtuu vakavaksi draamaksi, kun miljöö muuttuu Kuwaitista Kaliforniaksi – ja kaiken lisäksi valokeilan varastaa lapsi, Jody Harper, joka on Sam Harperin siskonpoika ja paksunahkainen patriootti. Mutta vaikka kyseessä on lapsi (lapsinäyttelijät kun ovat kryptoniittia kauhuleffoille), niin Jody on yllättävän viihdyttävä hahmo, koska häntä käsikirjoitetaan nimenomaan tarkoituksellisesti ärsyttäväksi karaktääriksi. Armeijan propagandan aivopesemänä ja sikamaisia upseereita ihannoivana pikkulapsena Jody käy totisesti hermoille.
Jody sotalelujensa parissa.
Elokuvan hidastempoisuudesta kertoo puolestaan se, että vakava draama muuttuu takaisin Return of the Living Deadin kaltaiseksi atmosfääriksi vasta 36. minuutilla – takana on siis jo reilu kolmasosa koko pätkän kestosta (89 minuuttia). Mutta kun meno muuttuu, se todella myös muuttuu: pitkät dialogit vaihtuvat viihdyttäviksi tappokohtauksiksi ja surulliset hahmot viriileiksi teineiksi. Erityisen hyytävänä tappokohtauksena pidän erästä takaa-ajoa, jossa epäonninen teinipoika koettaa paeta murhaajansa kynsistä puujaloilla. Puujalkaepisodin lisäksi katsojia hemmotellaan esim. alastomuudella, elävältä hautaamisella, lipputankokuristuksella, Roy Orbisonin näköisellä lapsella (joka on halvaantunut), American Pie -huumorilla, erittäin tapahtumarikkailla itsenäisyyspäivän juhlilla sekä absurdilla lopputaistelulla.
Setä Samuliksi sonnustautunut poika tirkistelee yläkerran tyttöä puujalkojen avulla.
Mistä elokuva muistetaan?
Uncle Sam on siitä hieman erityinen tapaus, että sen toinen osa (alun draama) ei ole laisinkaan paskaleffamaista antia, kun taas toinen osa (lopun sekamelska) on – sataprosenttista sellaista. Kyseessä on siis draama- ja komediaelokuva mutta ei draama-komediaelokuva. Jos kyseessä olisi draama-komediaelokuva, tyylilajeja sekoitettaisiin niin, että ne olisivat päällekkäisiä, mutta Uncle Sam ei tee niin: sen sijaan, että vakavia hetkiä lievitettäisiin huumorilla tai hauskoja hetkiä vahvistettaisiin vakavuudella, vakava on ainoastaan vakavaa ja hauska hauskaa. Leffa tuntuu siis aluksi (aivan ensimmäistä kohtausta lukuun ottamatta) ainoastaan dramaattiselta mutta lopuksi ainoastaan koomiselta elokuvalta, eli draama ja komedia pidetään toisistaan erossa.
Humalaiset teinit häpäisevät Yhdysvaltain lipun Sam Harperin haudalla.
Kummallisen genre-erottelun lisäksi muistan elokuvan sen erinomaisista sivuhahmoista (moraalittomasta kersantista, pihtailevasta kotirouvasta, vampyyrimaisesta kunnanjohtajasta, epäisanmaallisesta teinipojasta, Roy Orbison -lapsesta, Eeppisestä Sotaveteraanineekeristä sekä Stereotyyppisestä Seriffistä™) ja kekseliäistä tappokohtauksista, joista erityisesti se mainitsemani puujalkakohtaus on hämmästyttävän kuumottava hetki.
Lopussa tykki seisoo.
Tuomio:
Minä tykkäsin Uncle Samin erilaisuudesta, mutten usko, että elokuvan hidastempoinen alkuosuus on kaikkien mieleen. Jos siis yrittää etsiä nopeatempoista ja ainoastaan koomista paskaleffaa, Uncle Sam on väärä valinta (ellei sitten skippaa alkuosuutta ja mene suoraan asiaan, jolloin ei kyllä menetä juonellisesti oikeastaan mitään). Fiksuhkona, kaikista tavanomaisinta verilöylyvideota vaikeaselkoisempana kauhuelokuvana Uncle Sam on yhtä kaikki kiehtova raina, joka käsittelee paikoin jopa yllättävän suuria kysymyksiä mutta osaa myös löysätä kravattiaan mm. ampumalla tekopyhän kusipääpoliitikon ilotulitteiden mukana taivaan tuuliin.
Arvosana: 7/10
Ohjaaja: William Lustig
Käsikirjoittaja: Larry Cohen
Julkaisuvuosi: 1997
Kesto: 89 minuuttia
Maa: Yhdysvallat
Isaac Hayes on kyllä kova suunnilleen jokaisessa leffassa, jossa on messissä - pääosat on olleet tosin aika harvassa, mutta niistäkin joku Truck Turner on täyttä timanttia.
VastaaPoistaVoisin vaikka vähän yhteisörahoittaa leffaa, jossa Hedbergin ja haulikon kesken on proktologista toimintaa.
Tsekkasin Truck Turnerin IMDb-esittelyn. Timanttiselta se kieltämättä vaikuttaa. Kaiken lisäksi Hayes oli myös tiukka muusikko. Hieno mies, kuten klisee kuuluu.
VastaaPoistaOlen mukana Hedbäri-leffan rahoittamisessa, kunhan (KUNHAN) genre pysyy proktologisesta toiminnasta huolimatta kaukana, kaukana seksploitaatiosta.
Kiitokset kommentista!