Mikä?
Poliisiopisto-elokuvasarjan vaiettu ja vääristynyt lehtolapsi, jossa kummallisista ihmisistä koulutetaan ruumisbisneksen ammattilaisia ja mätänevistä kalmoista otetaan ilo epäinhimillisesti irti.
Miksi?
Koska en yksinkertaisesti kykene sanomaan nekrofiliaelokuville ei ja koska koko konsepti koomisesta ruumishuoneopistosta kidnappasi sydämeni kuin Asbestos Feltin kyseenalainen naamakarvoitus konsanaan.
Millainen?
Mortuary Academyn synopsis on tasan yhtä lämmin ja kaunis kuin mielikuva valkoisella joutsenella ratsastavasta Stefano Cundarista, joka lentää koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi Aurinkoa ja sen syvintä ydintä. Elokuvan IMDb-sivun avainsanakavalkadi koostuu mm. "alastomuudesta", "huonosta huumorista" ja "kuolleesta tytöstä", juonikuvauksessa puhutaan opistoa johtavasta kaappinekrofiilista ja näyttelijöiden kaartista löytyy muuan Night of the Cometissa esiintyvän naikkosen (posterissa yläoikealla) lisäksi Ilsa: She Wolf of the SS:n liki legendaarista urofiilikenraali Wolfgang Roehmia esittävä Richard "Pluto" Kennedy.
Surullinen totuus on kuitenkin se, ettei kauneimmankaan sateenkaaren päässä ole välttämättä sitä Sierra Madren aarretta. Fraasi pätee aika lailla täydellisesti tähän elokuvaan, jolta odotin jotain ikimuistoista mutta jolta sain oikeastaan vain sian säkissä.
Mene pois, Arnold – tämä elokuva ei ole Troll 2.
Riski oli kyllä tietoinen, tiedostan sen, sillä kun genrenä on vain komedia (ei siis kauhukomedia), käsikirjoitus tuppaa usein sisältämään liiallista yrittämistä: hahmot ovat liian karrikoituja, juoni turhan sekava ja dialogi poikkeuksellisen ala-arvoista – ja ohjaaja Michael Schroeder joutui astumaan tässä debyyttielokuvassaan luettelemistani ansoista jokaiseen. Mortuary Academy kärsii siis alusta loppuun saakka paineesta, jonka mukaan jokaisen kohtauksen pitäisi olla hauska, mutta moinen paine saa aikaan ainoastaan sen, että huumori muuttuu kiusallisen väkinäiseksi sellaiseksi. Kun tähän ynnätään kaksi karismatonta päähahmoa ja paikallaan junnaava juoni, hyvä ase (eli synopsis) ampuu maalitaulustaan auttamattomasti ohi.
Hymyilevä, onnellinen ruumis.
Elokuvan tarinasta sen verran, että sen sankareita ovat veljekset Max ja Sam Grimm, joita opiston nekrofiilirehtori Paul Truscott kohtelee kaltoin. Truscottin tavoitteena on estää Grimmin veljesten valmistuminen, sillä mikäli veljekset kykenevät valmistumaan, he perivät opiston nimiinsä. Truscott – tai pikemmin hänen siittimensä – ei tätä tietenkään siedä, koska hän tahtoo pysyä opiston johtajana; opiston johtajana mies voi rauhassa jatkaa syntistä harrastustaan eli kalmojen rakastamista. Näin ollen elokuva sisältää erinäisiä (muttei loppujen lopuksi järin johdonmukaisia) tekoja, joilla Truscott koettaa Grimmin veljesten opintoja sabotoida mutta joista veljekset kykenevät aina tavalla tahi toisella selviytymään. Pääjuonen lisäksi tarina haarautuu muutamaan sivujuoneen, joista tärkeimpiä lienevät Sam Grimmin rakastuminen Truscottin sensuelliin apulaiseen, Mary Purcelliin, sekä erään vinksahtaneen kanssaopiskelijan frankensteinmainen työskentely kuolleiden eläinten ja lopulta myös ihmisten parissa.
TerrorVisionista (ja Night of the Cometista) tuttu naaras, Mary.
Mutta vaikka suurin osa Mortuary Academyn komediasta on (ainakin allekirjoittaneen perspektiivistä) eittämättä epäonnistunutta, sekaan kyllä mahtuu myös oikeasti hauskoja hetkiä. Esimerkiksi rehtori Truscott on melkoisen loistelias hahmo mielenvikaisena ruumiinrakastajana, joka ei näe vääryyttä siinä, että seurustelee kuolleen ihmisen kanssa. "Nobody is perfect", kuten Truscott asian ilmaisee. Täydellisin Truscottin kohtauksista on se, jossa hän rakastelee ruumista meressä ja juo samanaikaisesti samppanjaa. (Kunniamaininnan saa Truscottin aivan ensimmäinen kohtaus, jossa hän leikkii apulaisensa Purcellin kanssa palsamointisessiota seksin esileikkinä.)
Meidän esileikkimme yhteinen on varsin lyhyt, yksinkertainen.
Kaikista paras elokuvan kohtauksista ei kuitenkaan sisällä Truscottia, nekrofiliaa eikä edes alastomuutta. Jääkylmän erotiikan sijaan voiton vie goottirock-yhtye Radio Werewolfin uskomattoman tulikuuma konsertti, joka pistää jokaisen kauhufanin tanssijalan vipattamaan, on visuaalisesti säväyttävä ja maistuu todella vahvasti Return of the Living Deadin vastustamattomalta mahlalta. Kohtauksen ainoa harmillinen puoli on se, että se on liian hyvä näin huonoon elokuvaan.
Mistä elokuva muistetaan?
Rehtori Truscottin parhaita paloja ja Radio Werewolfin konserttia lukuun ottamatta elokuvan jalanjälki jää melkeinpä mitättömäksi. Jos pitäisi miettiä jokin seikka, jonka Mortuary Academyyn yhdistäisin, mieleeni kaiketi juolahtaisi "lunastamattomat odotukset". Potentiaalia oli, osaamista ei.
Rehtori Truscott on löytänyt uuden seuralaisen.
Tuomio:
Täytyy sanoa, etten kyllä kovin lämpimästi tämän elokuvan katselemista suosittele, ellei sitten se sellainen Poliisiopisto-leffasarjan kaltainen komedia kolahda ja kovaa. Kokonaisuutena Mortuary Academy on harmiton mutta mitäänsanomaton puolitoistatuntinen, joka voi jotenkuten toimia krapulaisen päivän piristäjänä mutta joka on väärä valinta illan kohokohtaelokuvaksi. Radio Werewolfin keikasta ja Truscottin toilailuista iso kiitos, muusta lähinnä miinusta.
Arvosana: 4/10
Ohjaaja: Michael Schroeder
Käsikirjoittaja: Paul Bartel, Bill Kelman
Julkaisuvuosi: 1988
Kesto: 87 minuuttia
Maa: Yhdysvallat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti