Mikä?
Mosquito on nimensä mukaisesti hyttysistä – joskin jättimäisistä sellaisista – sysäyksensä saava koominen kauhuelokuva, joka on siunattu varsin ihastuttavalla hahmokatraalla, täyttää melkeinpä kaikki ihanan paskaleffan pyhitetyt vaatimukset ja lähtee matkaan kiinnittämättä turvavyötään. Miljöönä vehreä kansallispuisto, äänimaailman luojana sähköistä pianoaan impulsiivisesti pimputteleva syntikkakreivi ja sääskenä kakun päällä Teksasin moottorisahamurhista tutun Leatherfacen alkuperäinen näyttelijä, Gunnar Hansen.
Miksi?
Olen aloittanut sekopäisen projektin, jonka aikana aion katsoa yhden eläinkauhuelokuvan joka päivä niin pitkään kuin suinkaan jaksan. Idea syntyi siitä, että satuin katselemaan keskiviikkona Alligatorin – Chicagon kalmistomaista viemäristöä terrorisoineesta matelijasta kertonut elukkakuumotus muistutti minua siitä, miten paljon rakastankaan kyseistä kauhun alagenreä. Mosquito oli vuorossa seuraavaksi (eli eilen eli torstaina), koska se tuli ensimmäisenä YouTubessa vastaan ja koska sen loistelias traileri lämmitti sydäntäni Dr. Togon "Be Free" -kappaleen humanitaarisen ilosanoman lailla... ja hyvä niin, sillä elokuvan inisevän ulkokuoren alta paljastui kerrassaan mestarillinen teos!
Millainen?
Gary Jones, Tom Chaney ja Steve Hodge on elokuvan käsikirjoittamisesta vastuussa oleva kolmipäinen Kerberos, joka suorastaan houkuttelee meitä katsojia kulkemaan manalan portista sisään. Ensiksi lennämme yhtä kaikki avaruuteen, jossa todistamme kaikkea muuta kuin ympäristöystävällisen teon: alienit, nuo ajattelemattomat pirulaiset, pudottavat laatikollisen avaruusjätettä johonkin päin Yhdysvaltoja. Eksosfääristä laskeudumme tutkimaan maahan pudonnutta laatikkoa, jolloin ilmenee, että mainittu boksi kiehtoo myös hyttyseläimiä... jotka upottavat likaiset imukärsänsä sen sisältöön ennen kuin katsoja kerkiää Ken Laszloa sanoa. Seuranamme on seniili punaniskapariskunta, joka ei käsitä näkemäänsä mutta on sentään pukeutunut tyylikkäästi farkkuun ja flanelliin.
Seniili pariskunta Tarkkailee Taivaita™.
Runollisen, dialogittoman intron jälkeen siirrymme seuraamaan elokuvan heerosta ja hänen naikkostaan, jotka ajavat jättihyttyskolarin matkallaan kansallispuistoon mutteivät tunnu olevan tuhoamastaan peuran kokoisesta hyönteisestä moksiskaan. Etenkin heeros, Ray, on sitä mieltä, ettei ennennäkemättömässä ötökässä ole mitään mielenkiintoista, mutta Megan – Rayn tyttöystävä – tahtoisi sentään tietää jotakin kyseisestä omituisesta elukasta. Toisaalla Eeppinen Neekeri™, Parks, joka on ilmavoimissa töissä, koettaa etsiä meteoriitiksi luultua avaruusjätelaatikkoa kyseenalaisine paikannuslaitteineen kansallispuiston maastosta. Kolmas sivuhahmo, Roky Ericksonin näköinen Earl (Hansen), on juuri ryöstänyt pankin ja yrittää puolestaan etsiä tietään ulos kansallispuiston syvyyksistä. Taikina on toisin sanoen leivottu ja pitsa herkullisia, toisiaan täydentäviä täytteitä täynnä: enää täytyy tunkea ruoka uuniin.
Ray kera Meganin, jolla on kädessään jättiläishyttysen irtonainen imukärsä.
Ennen kuin Rayn, Meganin, Parksin ja Earlin mutkikas tarina kietoutuu erinäisten sattumusten kautta yhteen, hyttyskauhun kohteeksi joutuu kaksi kännistä kalastajamiekkosta, joista toinen saa tuta luciofulcimaisen kohtalon: verenhimoinen hyttynen penetroituu limaisella imukärsällään miehen silmään. Eräälle viriilille nuorelleparille käy niin ikään sangen huonosti, kun hengenvaarallinen hyttyslauma liihottaa myös heidän luokseen. Koomisesti kuumottava kohtaus johtaa aktiin, joka on äärimmäisen lähellä oppikirjan mukaista hirviöraiskausta: imukärsä työntyy alastoman naisen pakarasta sisään. Kalastajat ja viriili nuoripari edustavat siis stereotyyppisiä sivu-uhreja, joita murhaamalla saa 1) luotua monstereihin väriä ja 2) hyvän syyn mässäillä verellä, tisseillä ja muulla ihmisruumiin sisällöllä.
Kun hyttynen häpäisee naisen.
Kun hyttysistä on luotu kuva vaarallisena uhkana, Ray ja Megan törmäävät sattumalta meteoriittiekspertti Parksiin sekä Hendricks-nimellä ristittyyn tragikoomiseen puistonvartijaan, oivaltavat olevansa vaaratilanteessa ja pyrkivät sitten ajamaan hyttyshelvettiä karkuun lähimpään kaupunkiin. Silloin kuvioihin syöksyy pankkiryöstäjä Earl, joka yhdessä vähä-älyisen veljensä kanssa yrittää varastaa sankariköörin asuntoauton. Konflikti äityy vaaralliseksi, kun hyttyset löytävät koko konkkaronkan. Hyväsydämisen Parksin – sankarijoukon johtajan – mielestä tuntuisi väärältä jättää ryövärit ulos hyttysten ruoaksi, minkä vuoksi sankarit sallivat Earlin tulla veljensä kanssa autoon kyytiin. Se on päätös, joka osoittautuu huonoksi, kun Earl alkaa uhkailla Megan-tyttöä kirveellä ja vaatia autonavaimia haltuunsa. Seuraa hyytävä taistelu, josta tulee entistä hyytävämpi silloin, kun myös murhaajahyttyset liittyvät siihen lentämällä auton ikkunoista sisään. Lopulta kaara kaatuu kyljelleen ja koittaa kaaos, jossa Earlin veli jää epäonnekseen hyttysten saaliiksi. Muu poppoo – pahansuopa Earl mukaan lukien – pakenee metsään ja metsästä löytyvään kartanoon...
Parksilla alkaa palaa käpy Earlin metkuihin.
...joka totta kai osoittautuu koko biohasardin silmäksi: kartanon kellarissa on mutanttihyttysten pesä! Löytö on karmaiseva mutta Parksin näkövinkkelistä myös positiivinen, sillä hän tuumii, että tuhoamalla ko. pesän voisi kukaties pelastaa koko maailman. Tuuma johtaa toimeen ja toimi taisteluun, joka ei jättäisi syväjäädytettyä Han Soloakaan kylmäksi. Hendricks tuhoaa ötököitä haulikolla, Ray luudalla, Megan kirveellä, Parks liekinheittimellä ja (taistelun aikana antagonistista protagonistiksi muuttunut) Earl milläs muullakaan kuin moottorisahalla. Kaiken kuittaa Vanhan paskaleffatestamentin mukainen Loppuräjähdys™, joka on elokuvan budjettiin nähden oikeasti hieno hetki.
Megan ja Ray taltioituna juuri ennen viimeistä räjähdystä.
Mistä elokuva muistetaan?
Mosquito on siitä kummallinen tapaus, että vaikka se on erinomainen paskaleffa, niin yksikään sen kohtauksista tai hahmoista ei nouse ylitse muiden. Voisi siis sanoa, että kyseessä on todella tasapainoinen elokuva, joka on alusta loppuun asti hunajaista nannaa ainakin kaltaiselleni paskaleffafriikille. Hahmoista jokainen on hyvä, dialogi kauttaaltaan onnistunutta, hirviöt viehättäviä ja fiilis ylipäätään miellytävä. Ehkä ainut tästä "hyvyyden massasta" – positiivisesti – poikkeava suoritus on kohtaus, jossa Earl (eli siis alkuperäinen Leatherface) tarttuu ensimmäisen kerran moottorisahaan ja sanoo, ettei ole koskenut moiseen värkkiin pariin vuosikymmeneen (Teksasin moottorisahamurhat julkaistiin 1974, Mosquito 1995).
"I haven't had one of these babies for over twenty years."
Minä tulen tosin henkilökohtaisesti muistamaan Mosquiton myös siitä syystä, että se on Gary Jonesin taidonnäyte. Ai miksi? No siksi, koska myös parjaamani ja arvostelemani Axe Giant: The Wrath of Paul Bunyan (2013) on saman syntisen olennon luomus. En ymmärrä, miten mies, joka on aikanaan kyennyt Mosquiton kaltaiseen mestariteokseen, on myöhemmin vajonnut The Wrath of Paul Bunyanin veroiseen suonsilmään. Kukaties Gary Jonesista itsestään on tullut se avaruusjätelaatikkoa kummasteleva seniili vanhus.
Tuomio:
Jos koettaa löytää sellaista paskaleffaa, joka kiteyttää koko "paskaleffaopin", katse on syytä kohdistaa Mosquitoa kohti. Tässä elokuvassa on lähestulkoon kaikkea sitä, mitä aidolta ja oikealta paskaleffalta on vaadittava: ulkoavaruus, metsä, flanellipaita, Eeppinen Neekeri™, kaatuminen hädän hetkellä, monsteriperspektiivi, epäkuntoinen puhelin, alaston nainen, leiri, turha säikytys, alkoholin juominen ajoneuvossa (veneessä), armeija, haalarit, kartano, kirves, kellari, sirinä, usva, räjähdys, auto joka ei käynnisty ja jopa jonkin sortin hirviöraiskaus. Mosquito on toisin sanoen leffa, jonka katsominen voi olla erittäin riskialtista Paskaleffa.orgin virallista juomapeliä pelatessa.
Suosittelen!
Arvosana: 9/10
Ohjaaja: Gary Jones
Käsikirjoittajat: Gary Jones, Tom Chaney, Steve Hodge
Julkaisuvuosi: 1995
Kesto: 92 minuuttia
Maa: Yhdysvallat
Vaikuttaisi houkuttelevalta, mikäli nämä kökköisyysaspektit tosiaan ovat kuvatunlaisessa balanssissa.
VastaaPoista